Onnistumista ei aina huomaa

evira_PerttuKoskiKalatautien leviämisellä on Suomessa oma historiansa, kertoi Eviran kalatautitutkimuksen ”grand old man” Perttu Koski. Suomalainen kalanviljely kasvoi 1960–70 -luvuilla ”herran kukkarossa” ilman vaarallisia virustauteja. Tilanne muuttui 1980-luvulta lähtien, kun moni kalatauti löysi tiensä suomalaisille laitoksille. Kalatautien vastustuksessa on saatu monia hyviä tuloksia. Onnistumisia ei aina huomaa, sillä kiitosta tulee vasta, kun oma laitos on välttynyt naapurin ongelmilta.

Suomalainen kirjolohenviljely toimi 1960-luvulla Tanskasta tuodun mädin ja pikkupoikasten varassa. Tuonnin riskinä olivat aina kalataudit, joten elävän materiaalin tuominen Tanskasta kiellettiin. Se aiheutti alkuun elinkeinolle sopeutumisvaikeuksia, mutta osoittautui ajan kanssa oikeaksi ratkaisuksi.
– Suomeen ei Tanskasta tullut siellä ongelmia aiheuttavaa VHS- ja IPN-tauteja. Suomessa elettiin 1960-70-luvuilla tiukan maahantuontikontrollin suojassa ”herran kukkarossa” ilman virustauteja, kertoi Koski.

Perttu nosti esille kolme suuria ongelmia aiheuttanutta kalatautia vuosikymmenten varrelta. Yersinia ruckerin biotyyppi 1:n tunnisti ensimmäisen kerran Suomessa 1980-luvun alussa Päivi Rintamäki, joka löysi sen pohjoiselta kalaviljelylaitokselta. Valtion eläinlääketieteellinen laitos VELL alkoi tutkia tautia ja havaitsi sen laajalle levinneeksi sekä luonnonkaloissa että kalanviljelylaitoksissa. Sen takia ei ryhdytty siirtorajoituksiin. Tauti kuitenkin lopetti suomalaisten lohismolttien viennin Norjaan. Biotyyppi 1 vastaa kehitettiin rokote, joka toimi hyvin. Vuonna 2005 havaittiin taudin biotyyppi 2 merellä, missä se aiheutti merkittäviä tappioita ja johti suureen lääkitsemistarpeeseen. Tauti levisi Suomeen kalantuonnin kautta.
– Yersinia ruckerista opittiin, että taudista voi olla sekä vaarallisia että vähemmän vaarallisia muotoja. Viranomaisten on ollut vaikea suhtautua tautiin, jonka käyttäytymistä Suomen olosuhteissa ei kunnolla ole tunnettu. Tilanne hankaloituu edelleen, jos tiedonkulussa tapahtuu viiveitä, summasi Koski.

Gyrodactalus salaris eli lohiloinen on aiheuttanut valtavia vahinkoja Norjassa atlantinlohelle. Lohiloista on todennäköisesti esiintynyt aina Itämeren villissä lohessa, joka on sopeutunut elämään sen kanssa. Se on ollut myös kirjolohilaitoksilla yleinen mutta vaaraton.
– Lohiloinen levisi vuonna 1984 Norjaan lohismolttien tuonnin kautta. Norjassa lohiloinen on tavattu 50 lohijoessa. Se on saatu häädettyä 22 joesta. Lohiloisen häätäminen on hankalaa. Norjalle vastustustoimet ovat tulleet maksamaan jo 100 miljoonaa Norjan kruunua, kertoi Koski.
Suomella on Kosken mukaan ollut onnea, koska Tenojoelta aikoinaan tehdyt villilohien siirrot onnistuivat ilman lohiloisen leviämistä. Sittemmin lohiloista on torjuttu siirtokielloin ja desinfiointikeinoin.
– Lohiloinen on esimerkki siitä, että kalan siirtoihin liittyy aina tautiriski. Jos siirtää pitää, elävän mädin siirtäminen on huomattavasti turvallisempaa kuin elävän kalan, sanoi Koski.

Omien emokalastojen perustaminen Suomeen 1960-luvulla suojasi hyvin kalataudeilta, muun muassa VHS-taudilta. Vuonna 2000 tauti kuitenkin iski Suomeen, kun sitä löydettiin Ahvenanmaalta ja Pyhtäältä. Tartunnan lähde on tuntematon mutta tauti levisi laajalle laitosten välisten yhteyksien kautta. Tartunnan saaneet laitokset saneerattiin ja niiden ympärille määrättiin suoja-alueet. VHS-tautia ei ole havaittu enää vuoden 2012 jälkeen.
– VHS levisi laajalle, mikä johti rakenteelliseen muutoksen. Ahvenanmaalla ei ole enää pidetty kirjolohia verkkokasseissa yli talven. VHS osoitti, miten tärkeää on siirrettävän kalamateriaalin puhtaus sekä ihmisten ja kaluston desinfiointitoimet. Siirrot kannattaa suunnitella mahdollisimman yhdensuuntaisiksi, mikä vähentää tautien leviämisriskiä. Kalaterveystyön kehittäminen tiiviimmän ja vastuullisemman yhteistyön suuntaan on varmastikin parempi tie kuin pakotettu yhteistyö, sanoi Koski.

Lataa tästä esitys

Teksti ja kuva: Mika Remes, Comida Communication Oy