Uusi Suomi 12.12.2018
Kotimaiset kalankasvattajat haluaisivat nostaa kotimaisen kalan osuutta suomalaismarkkinoista. Tällä hetkellä Suomessa syödystä kalasta kaikkiaan 82 prosenttia on tuotu ulkomailta, kun vielä 1980-luvun alussa puolet Suomessa syödystä kalasta oli kotimaista.
Noin puolet kulutetusta kalasta on kasvatettua lohta, joka on suurelta osin Norjan lohta. Kotimaassa kasvatetun kirjolohen osuus on noin 10 prosenttia koko kalamarkkinasta ja suomalaiset kasvattajat haluaisivat nostaa osuuttaan markkinasta. Tavoitteelle löytyy tukea myös WWF:ltä, joka Kalaoppaassaan kannustaa valitsemaan suomalaista kasvatettua kirjolohta Norjassa kasvatetun lohen sijaan.
”Aina kun vertailussa on norjalainen luomukasvatettukin lohi ja suomalainen kirjolohi ja vaikka molemmat ovat vihreällä, niin sanomme aina, että ota mieluummin kotimainen kirjolohi. Siitä puuttuu monia ongelmia, jotka Norjassa ovat ison mittaluokan ongelmia”, sanoo WWF:n ohjelmapäällikkö Sampsa Vilhunen.
”Eli lupien saanti. Lupia ei tällä hetkellä saada eteenpäin ja asiat eivät etene”, sanoo Kalaneuvos Oy:n varatoimitusjohtaja Toni Hukkanen.
”Toiveenamme olisi saada uutta tuotantoa jo ensi vuodelle, mutta ei se ole kauhean realistista tällä hetkellä”, hän jatkaa.
Yhtiö tuottaa tällä hetkellä noin 8-9 miljoonaa kiloa kalaa, joka on pääasiassa kirjolohta. Osa tuotannosta on Ruotsissa ja yhtiö selvittää parhaillaan kasvatusmahdollisuuksia Virossa.
Suomessa lupahakemuksia on vireillä kolme. Yksi lupahakemus koskee uutta laitoskeskittymää, jonka vuosituotanto olisi kolme miljoonaa kiloa kalaa. Pienemmät yksiköt koskevat 400 000 kilon laitoksia, joita kaavaillaan aiempien yksiköiden yhteyteen.
”Osa on ollut kaksi vuotta vireillä, mutta asia ei ole suoranaisesti edennyt. On tehty selvityksiä ja kaikkea muuta, mutta päätöksiä ei vain tule”, Hukkanen tuskailee.
”Kyllä meidän pitäisi saada noin kuusi-seitsemän miljoonaa kiloa uutta volyymia. Se tarkoittaa noin 80 prosentin lisäystä.”
Kotimaisen tuotannon tilanteesta kertoo jotain sekin, että Kalaneuvoksen Sastamalassa sijaitseva kalajalosteita valmistava laitos käyttää pääosin raaka-aineenaan ulkomaista kalaa. Sastamalan jalostamolla on parhaillaan käynnissä 21 miljoonan euron investoinnit, joiden tarkoitus on tuplata tuotanto.
Kotimaista kalaa jalostamon raaka-aineena on Hukkasen karkean arvion mukaan noin 25 prosenttia, joka vastaa noin 2,5 miljoonaa kiloa.
”Se on äärimmäisen alhainen, vaikka se on kaikki meidän omaa tuotantoa. On harmi, että tuotot valuvat ulkomaille kun joudumme käyttämään suurelta osin ulkomaista kalaa”, Hukkanen sanoo.
Kalaa kasvatetaan Suomessa enimmäkseen luonnonvesiin asetetuissa niin kutsutussa verkkokasseissa. Kyse on laajoista, halkaisijaltaan 20-30 metrin verkoista, jotka ankkuroidaan vedenpohjaan. Hukkasen mukaan yhteen ”kassiin” mahtuu koosta riippuen kymmeniä tuhansia kiloja kalaa aina sen mukaan, miten syvää kohdassa on, ja miten paljon siinä virtaa hapekasta vettä.
”Pelkästään kassit maksavat 400 000-600 000 euroa. Jos pitää rakentaa infraa, kuten laitureita tai satamaa, se nostaa hintaa useammalla sadalla tuhannella eurolla. Ja jos vielä pitää rakentaa perkuulaitosta, se nostaa hintaa entisestään. Sen jälkeen sinne lyödään poikaset ja sitten odotetaan 2,5-3 vuoden kasvuaika. Jos nollasta lähdetään liikkeelle, puhutaan miljoonien investoinneista”, Hukkanen sanoo.
Koko Suomessa kasvatettiin vuonna 2017 yhteensä 14,6 miljoonaa kiloa perkaamatonta kalaa. Luonnonvarakeskus on arvioinut, että 10 miljoonan kilon tuotannon lisäys olisi arvoltaan noin 40 miljoonaa euroa ja loisi rannikolle 400 uutta työpaikkaa. Kerrannaisvaikutuksineen tämä tarkoittaisi noin 120 miljoonaa euroa ja noin 1 400 työpaikkaa.
Kun Hukkaselta kysyy, miksi lupia on hankala saada, hän huokaisee syvään.
”Kyllä siinä varmaan suurimpana syynä ovat nämä vanhat mielikuvat kalankasvatuksesta 20-30 vuotta sitten. Toisekseen – enkä nyt hirveästi halua arvostella – siellä ei olla ihan ajan tasalla, että mitä kalankasvatus on nykypäivänä.”
”Miten minä sen nyt nätisti sanoisin… Meitä ei uskota. Meillä on näyttää kaikkea faktaa ja kerromme asioista avoimesti. Ja jos Itämeren tilaakin katsotaan, suurimmat haasteet ovat ihan jossakin muualla, mutta silti vain syyttävä sormi osoittaa aina meihin kalankasvattajiin. Se että kalankasvatuskassit sijaitsevat meressä ei tarkoita, että ne olisivat merkittävät Itämeren kuormittajat.”
Käsitys toistuu alan arvioissa.
WWF Suomen vesistönsuojelun ohjelmapäällikkö Sampsa Vilhunen tunnistaa Hukkasen murheen kalankasvatuksen menneistä synneistä. Hänen mukaansa kalankasvatuksen ravinnepäästöt ovat kuitenkin merkittävästi pudonneet aiempiin tasoon verrattuna.
”1980-luvun lopussa kasvatusta oli vähän liikaa vähän väärissä paikoissa. Silloin vaikutukset olivat paljon merkittävämpiä. Tänä päivänä kasvatus on aivan eri näköistä kuin silloin, eikä huono maine ole enää kovin oikeutettua”, Vilhunen sanoo.
”Suomen Itämeren suojeluohjelmassa asetettiin aikanaan tavoitteet ravinnekuormituksen vähentämiselle eri toimialoille: teollisuudelle, kalankasvatukselle, maataloudelle, asutusjätevesille ja niin edelleen. Kalankasvatus on ainoa, joka on päässyt tavoitteeseen ja vielä reilusti yli, kun tavoitteena oli puolittaa typen ja fosforin kuormitus. Tuolloin vastaavasti maatalouden päästöt kasvoivat samalla seurantajaksolla”, hän jatkaa.
Kuormittavien päästöjen kannalta yksi merkittävä kehitys on ollut kalankasvatuksen rehutehokkuus. Vilhunen kertoo, että vielä joitain kymmeniä vuosia sitten kasvatettavia kirjolohia ruokittiin jopa lappaamalla kokonaisia silakoita kalankasvatuskasseihin.
”Nykyään käytetään kuivarehua, jossa kalan osuus lisäksi koko ajan laskee. Kalat ovat jalostuksen ja rehuteknologian kautta saatu syömään kasvisravintoa. Rehussa on tänä päivänä mukana muun muassa härkäpapua ja soijaa”, Vilhunen kertoo.
Lisäksi suomalaisessa rehussa käytetty kala on isolta osin Itämerestä kestävästi kalastettua silakkaa ja kilohailia.
”Typpi- ja fosforipäästöt ovat tippuneet useita 70-80 prosenttia. Rehutehokkuus on noussut niin korkealle, että parhaimmillaan puhutaan 1,1:n suhteesta, eli 1,1 kiloa rehua tuottaa kilon kalaa. Rehut ja ruokintatekniikka ovat kehittyneet, eikä rehua enää heitetä siinä toivossa, että kala kasvaisi enemmän”, Hukkanen sanoo.
Suhdeluku on merkittävästi parempi kuin liha- tai siipikarjatuotannosta. Broilerikilon kasvattamiseen tarvitaan noin 2,2 kiloa rehua ja nautakilon kasvattamiseen 4-10 kiloa rehua. Mökkikalastajan saama haukikin syö 5-10 kiloa saalista kasvaakseen yhden kilon, suuri hauki jopa 30 kiloa.
”Jos verrataan muihin eläinproteiinin tuotantomuotoihin – lähinnä nyt lihatuotantoon – niin kyllä kalankasvatus on paljon tehokkaampi tapa tuottaa eläinproteiinia. Kalat ovat vaihtolämpöisiä, eli annetusta rehusta merkittävää osaa ei kulu eläimen lämmönsäätelyyn. Maaeläimillä huomattavasti pienempi osa ravinnosta siirtyy lisäkasvuksi”, sanoo WWF:n Vilhunen.
”Kun ajatellaan esimerkiksi, että jo ihmisterveyden kannalta sekä ympäristön kannalta lihan kulutusta pitää vähentää ja jostain proteiini on saatava. Kasviksista tietenkin, mutta yksi hyvä vaihtoehto on kotimainen kala ja kasvatettu kala. Ympäristövaikutukset ovat hyvin maltillisella tasolla verrattuna lihantuotantoon”, hän jatkaa.
WWF:n Vilhunen kertoo ymmärtävänsä, että raskas lupaprosessi turhauttaa yrittäjiä, mutta korostaa, että samalla se tulisi kuitenkin nähdä osin myös alan omana etuna. Hän korostaa, että lopulta myönnetty lupa on samalla tae siitä, että kalankasvatus ”on jo jollakin tavalla kestävää”.
”Meidän näkökulmastamme on hyvä, jos saadaan lisää kotimaista kalaa ja tänä päivänä kirjolohen kasvatus on Suomessa monilta osin kestävää. Siitä on osoituksena se, että se on tässä WWF:n kuluttajan Kalaoppaassa vihreällä listalla. Mutta jos sitä halutaan merkittävästi lisää, niin sen pitäisi tapahtua kestävästi. Ja mitä se sitten tarkoittaa, niin meidän mielestämme kasvun pitäisi tulla ensisijaisesti kiertovesikasvatuksen tai ASC-sertifioidun kasvatuksen kautta. Se on meidän viestimme”, Vilhunen toteaa.
Kiertovesikasvatus on maalla tapahtuvaa laitoskasvatusta, jossa kasvatusaltaiden vettä kierrätetään ja puhdistetaan jatkuvasti. Vilhunen pitää sitä globaalisti tarkasteltuna ympäristölle ystävällisimpänä kalankasvatuksen muotona. Yrittäjälle sen haittapuolena merkittävä alkuinvestointi ja teknologiariski. Jos tekniikka pettää, koko tuotanto on vaarassa kuolla.
Kalankasvatusalalla on myös tuskailtu, ettei merkittävälle alkuinvestoinnille saada välttämättä riittävää tuottoa lupien rajoissa. Ympäristönkuormitusluvan lisäksi kalankasvatusta rajoitetaan paikoin rehunkäyttöluvalla, jonka sallimat enimmäismäärät voivat rajoittaa kasvatusta merkittävästi enemmän kuin ympäristölupa.
ASC-sertifiointi puolestaan on WWF:n alullepanema sertifikaatti, joka vastaa kalankasvatuksessa samaa kuin tonnikalapurkeistakin tuttu kalastuksen MSC-sertifikaatti.
”Se on globaalisti parhaana pidetty sertifiointi kalankasvatukselle. Suomesta sellaista ei vielä ole, mutta esimerkiksi Atlantin ja Norjan lohenkasvatuksessa on isot tavoitteet ASC:hen siirtymisestä jopa 100-prosenttisesti tulevien vuosien aikana. Me olemme tässä kilpajuoksussa jäljessä. Meillä ei ole yhtään laitosta, joka olisi ASC-sertifioitu”, Vilhunen sanoo.
Hukkanen kertoo, että Kalaneuvoksessa on jo aloitettu työ yhtiön kasvatuslaitosten sertifioimiseksi.
ASC-sertifioinnin tavoitteena on tehdä kalankasvatuksesta kestävää ja se asettaa tiettyjä rajoitteita antibioottien käytölle ja rehuvalinnoille. Samalla sertifioinnilla pyritään puuttumaan myös kalankasvatuksen ongelmiin pääasiassa Atlantilla.
Yhtäältä se saattaa tarkoittaa, että kasvatuslaitoksia ei saa suojella hylkeitä tai lintuja vastaan niitä tappamalla. Toisekseen ympäristön kannalta Norjassa lohenkasvatuksen yksi suuri ongelmista ovat karkulaiset. Vuosittain jopa miljoonat kasvatetut lohet karkaavat myrskyissä rikkoutuneista kasvatuskasseista ja liittyvät kutumatkalla oleviin luonnonlohiparviin. Kun kasvatettu lohi alkaa kutea luonnonlohen kanssa, kannat sekoittuvat ja luonnonlohen perimä ja elinkyky heikkenee. Vilhunen kertoo, että Norjassa tämä on jo merkittävä ongelma.
”Näillä jalostetuilla tuotantoeläimillä ei ole enää ihan hirveästi tekemistä alkuperäisen lohen kanssa. Toinen ongelma ovat kasvatuslaitoksista peräisin oleva loiset, jotka saastuttavat näitä nousujokia. Tällaisia ongelmia meillä ei kotimaisessa kirjolohenkasvatuksessa ole”, Vilhunen toteaa.
ASC:n rantautumista Suomeen on hidastanut se, että kriteeristö on valmistunut vasta hiljattain. Alun perin ASC-kriteerit luotiin muun muassa Norjan lohta silmällä pitäen, eivätkä ne tunnistaneet kirjolohta lajina tai vastanneet Itämeren ja Suomen rannikon olosuhteita.
Kriteereitä ei Suomessa sovelleta yhdelläkään laitoksella, mutta Vilhunen patistaa kasvattajia sertifioimaan tuotantoaan.
”Keski-Euroopassa monet isot kauppaketjut eivät suostu ottamaan myyntiin kuin MSC-sertifioitua villikalaa tai ASC-sertifioitua kasvatuskalaa. Tänä päivänä ei välttämättä edes aina riitä, että on WWF:n vihreällä listalla.”
Vilhunen kertoo, ettei WWF:ssä ole tehty analyysiä siitä, mitä siirtyminen ASC-sertifiointiin vaatisi kotimaisilta tuottajilta. Jotakin osviittaa antaa WWF:n Kalaopas, jossa samoja kriteerejä käytetään niin Suomessa viljellylle kirjolohelle kuin vietnamilainen pangasiuksen kasvatus.
”Tässä vertailussa kotimainen kirjolohi ja siika ovat yksiä harvoja verkkokassikasvatettuja kalalajeja, jotka saavat Kalaoppaassa vihreän valon. Se on aikamoinen saavutus ja kertoo siitä, että meillä tehdään asioita hyvin Suomessa. Oma näppituntumani on, että todennäköisesti nykyiset kasvattajat olisivat jo aika hyvissä asemissa saamaan ASC-sertifikaatin melko pienillä muutoksilla.”