Kuskin paikalla täytyy olla tahto eikä pelko

Unto Eskelisen mietteitä Kalaviikon osallstujille keväällä 2018 (kuva Mika Remes)

Hyvät kalaviikon osanottajat!

Kun edellisen kerran olin täällä Helsingissä kala-alan kokouksessa, minulle esiteltiin färsaarelainen virkamies. Hänellä oli mielenkiintoinen kysymys. Oliko itsensä Leninin tahto antaa Petsamo Suomelle Tarton rauhansopimuksessa?

Kun koetin paneutua asiaan, törmäsin kiinnostavaan kertomukseen. 1800-luvulla tsaarin Venäjä ja Ruotsi-Norjan unioni riitelivät rajoistaan Lapissa. Näätämön kolttasiidan piti jäädä Venäjän puolelle, mutta Norja päätti hoitaa sen itselleen. Tarinan mukaan alkoholilla oli osuutta lopputulokseen. Kävi niin, että nyky-Suomi jäi yhden peninkulman päähän jäämeriyhteydestä.

Norja tuli etsimättä mieleeni, kun kävin Wäinö Aaltosen museon näyttelyssä itsenäisyytemme vuosisadasta. Seinää kiertävään aikajanaan oli kirjattu kansakunnan suuria tapahtumia, hyviä ja pahoja. Raskaita kärsimysjaksoja oli merkitty neljä: sisällissota, talvisota, jatkosota sekä traagiset vuoden 2001 tapahtumat Lahdessa. Norjan vastaava tragedia 16 vuotta myöhemmin ei johtanut suruun kansan moraalisesta rappiosta. Valmiina oli kaunis tarina punahilkasta ja pahasta sudesta lukutaidottoman lääkärin hahmossa.

Normannit, viikingit, olivat alkujaan ryöstelijöitä, mutta heistä on sukeutunut sankaritaru, joka kelpaa kaikille. Viking käy tuotemerkiksi kaikelle oluesta oksasilppureihin. Viikinkikoruja näkee Norjassa myös maahanmuuttajataustaisilla. En osaa hahmottaa samanlaista käyttökulttuuria leijonalle.

Maarinnastukset pistävät pohtimaan kansallista itseymmärrystämme. Hyvin harvoin me onnistumme, silloin yleensä vahingossa. Kohtalaisen usein me selviydymme, siihen liittyvä sisu on lähes sankarillista. Mutta pääsääntöisesti me syyllistymme. Ja se on häpeällistä. Viikon päästä jäämme kiinni siitä, että syömme perinneruokaa, jonka ulkonäkö muistuttaa paljon kuuluisaa belgialaista suklaamassaa.

Myös suomalaisuuden suuressa kertomuksessa on viikinkivastine. Nuoria miehiä, jotka riuhtaisivat itsensä irti agraariyhteisön turvaverkosta ja lähtivät riskejä kaihtamatta kohti tuntematonta. Hekin hankkivat elantonsa aseilla, säännöistä piittaamatta ja välistä tappeluihin joutuen.

Kun nämä miehet toimivat modernin talousdynamiikan opein: kyseenalaistivat totunnaisen, mursivat rajoja ja kehittivät innovatiivisia ratkaisuja, heistä ei tullut sankareita. Päinvastoin, he syyllistyivät pahimmanlaatuiseen ja hävettävimpään junttiuteen, josta on tullut käsite: impivaaralaisuus.

Jos syyllisyydentunto olisi vain meitä yksilöinä yhdistävä pikantti luonteenpiirre, ei olisi isompaa huolta. Mutta samoilla suomalaisilla ovat hallintomme, järjestömme, tiedotusvälineet ja muutkin instituutiot miehitetty. mInstitutionaalinen väärin tekemisen pelko aiheuttaa kaksi elinkeinojen kehittämisen kannalta huolestuttavaa ilmiötä, hämärtää suhteellisuudentajua ja käperryttää päätöksentekoa mukavuusalueelle.
Biotalouden kehittäminen on erityisen altis mentaliteettimme painolastille. Biologisiin luonnonvaroihin liittyy yhteisiä intressejä, joissa yhteiskunnan tahto menee omistajan tahdon yli. Tästä säätelystä kiinnostuneita intressiryhmiä riittää kaikkiin lähtöihin.

Luonnonvarojemme hyödyntämisestä tunnumme kokevan suurempaa syyllisyyttä kuin konsanaan hapenottokyvyn nostosta. Mineraalivaroistamme valtaosan olemme ymmärtäneet antaa ulkomaisten toimijoiden kaivettavaksi, mutta kaloihin ja metsiin me kajoamme yhä itse.

Biologisten luonnonvarojen vaikuttaa tietenkin ympäristöön. Käyttöä on siis aina mahdollista kritisoida sillä, että se vaikuttaa ympäristöön. Paria perusasiaa ei kuitenkaan ole syytä unohtaa

Ensimmäinen ja tärkein on se, että suurimmat ja todella vakavat ympäristöongelmat ovat maailmanlaajuisia ja seurausta fossiilitaloudesta: pahimpina ilmastopäästöt ja muovien tunkeutuminen kaikkeen ja kaikkialle. Ongelmien globaalius merkitsee sitä, että Suomi voi pelastua vain osana maailmaa, ei omana pikku saarekkeenaan. Sen vuoksi globaaleiden ja laaja-alaisten ongelmien tulisi olla ympäristönsuojelun tärkeimpänä silmämääränä.

Toinen muistettava asia on se, että jokaista suomalaista kohti maailmassa on 1400 muunmaalaista. Maailman luonnonvarojen kokonaiskäytön ohjaamisessa suomalaisilla on ne Havukka-ahon ajattelijan määrittelemät kusiaisen valtuudet. Se, minkä jätämme Suomessa tuottamatta, tuotetaan varmasti toisaalla ja useimmiten huonommilla edellytyksillä kuin täällä.

Kun ulkoistamme oman elämisemme ympäristövaikutukset muihin maihin, säästämme Suomen luonnonvaroja, mutta heikennämme maailman ympäristön tilaa.
Esimerkiksi valikoivasta unohtamisesta käy vuoden takainen metsien hiilinielujulistus. Kun vastustettiin metsäbiomassan energiakäyttöä, kannatettiin kivihiiltä. Sitähän ei louhita Suomesta. Ja kun haluttiin vähentää metsien käyttöä sellun valmistamiseen, suljettiin muoveja korvaavista vaihtoehdoista pois kaikkein potentiaalisin.

Uskon, että edellä kuvatun ilmeneminen kalataloudessa on teille tuttua ilman sen enempää todistelutarvetta.

Kalataloutemme on heikossa hapessa, mutta onko sillä väliä. Avoimessa taloudessahan markkinavoimat päättävät, mitä kulutetaan. Kyllä se ongelma on. Markkinoiden omat signaalit kertovat selvästi, että kotimaisen kalan tarjonta on kroonisesti pienempää kuin kysyntä. Markkinat eivät tyydytä kuluttajien toiveita.

Vaikka markkinat päättävät, mitä kulutetaan, markkinat eivät kalataloudessa päätä siitä, minkä verran ja millä ehdoin kotimaisia tarjontaa kuluttajille on mahdollista saada. Sitä koskevat päätökset syntyvät muualla yhteiskunnassa.

Tarvitsemme tuotannollisia ja kaupallisia innovaatioista, jotta kala-alan yrityksillä on edellytykset pysyä ajanmukaisina. Se luo yrityksille teoreettiset edellytykset pysyä hengissä. Mutta tämä ei riitä vielä riitä mihinkään.

Tarvitsemme poliittisia innovaatioita, joilla intressiristiriitojen ja säädösten tiheikköä pystytään raivaamaan auki sen verran, että alan nykyisille yrityksille on elintilaa. Mutta ei tämäkään vielä riitä.

Jotta ala pystyisi kasvamaan ja tuomaan Suomelle sen hyvän, mihin sillä on edellytykset, tarvitaan kulttuurinen innovaatio.

On yhdentekevää, mitä nimeä kulttuuri-innovaatiosta käytämme: itsetuntoreformi, järjenkäytön renessanssi, uusimpivaaralaisuus.

Tärkein sisältö tuossa innovaatiossa on kyky avarakatseiseen yksituumaisuuteen. Yksituumaisuus on eri asia kuin yksimielisyys. Yksituumaisuus on sitä, että vaikka ei kaikesta samaa mieltä oltaisikaan, tuumataan yhdessä, mitä tavoitellaan, ja sitoudutaan siihen.

Uusi kulttuuri muuttaisi monta asiaa:
Olisi täysin luonnollista ajatella, että koko Itämerta koskevaa ravinneongelmaa pienennetään ratkaisuilla, jotka ottavat huomioon koko Itämeren ja sen ravinnetaseet.
Ei kävisi niin, että yksissä tuumin laadittu kasvusuunnitelma tulkitaankin siirtosuunnitelmaksi.

Ja kun pyritään turvaamaan lajien suotuisat elinympäristöt, otetaan huomioon myös lajeista uhanalaisin, rannikkokalastaja.

Itse meidän on kehitysloikkamme tehtävä. Jäämeren rantaa ei meillä ole eikä tule. Fyysistä norjistumista emme tarvitse, riittävän taipuisia olemme jo nyt - ainakin kumartumaan ja kyykistymään.

Mutta yhdessä asiassa voisi harrastaa Norjasta mallioppimista. Kun kalataloutta ajetaan eteenpäin, pitää etupenkin istumajärjestys olla oikein. Kuskin paikalla täytyy olla tahto eikä pelko.

Lopuksi kohderajaus. Se mitä edellä olen puhunut arkuudesta ja alakulosta, ei koske teitä kalatalouden yrittäjiä. Veljestemme tunnetuksi tekemä harmaa kivi lienee hauraimmasta päästä niitä esteitä, joiden läpi te olette joutuneet menemään voidaksenne olla täällä edustamassa alanne tulevaisuutta.